ENSIMMÄINEN SVEITSIN MATKAMME HEINÄKUUSSA 2004
Oletko uittanut varpaitasi jäisessä vuoristopurossa? Oletko nähnyt auringonnousun Alpeilla? Oletko kävellyt ikuisella jäätiköllä? No varpaitani olen kyllä uittanut, mutta muissa tapauksissa luonto puuttui tällä kertaa asiaan.
Lakeuden Vartijoiden vaeltaja/taustajoukko-osasto teki heinäkuun alussa matkan Sveitsin Alpeille. 2.7. iltapäivällä saavuimme Kanderstegin kylään, missä sijaitsee WOSM:n (World Organisation of Scout Movement) kansainvälinen partiokoti Kandersteg International Scout Center eli KISC. Partiokoti on itsensä Robert Baden-Powellin perustama ja on toiminut vuodesta 1923. KISC on kuin pysyvä minijamboree: työntekijät ovat vapaaehtoisia nuoria partiolaisia ja kodissa on jatkuvasti vieraana partiolaisryhmiä joka puolelta maailmaa. Tällä kertaa naapureinamme oli ainakin ruotsalaisia, amerikkalaisia, brittejä, skotteja ja kiteeläisiä. Majoituimme KISC:n kolmikerroksisiin kerrossänkyihin ja aloitimme sopeutumisen korkeampaan ilmanalaan. Partiokoti sijaitsee 1200 m merenpinnan yläpuolella, 65 km Bernistä etelään. Pohjanmaan kasvatille pelkkä silmäys yläviistoon olisi tuonut riittämiin elämyksiä, mutta parempaa oli tulossa. Loistavana oppaanamme oli koko matkan ajan sveitsiläinen partioystävä René. Vaellusseuraa saimme myös kahdesta muusta paikallisesta partiolaisesta.
Ensimmäisenä päivänä Kanderstegissa teimme harjoitusvaelluksen komealle Oeschinensee-järvelle. Kiipeäminen valmisti niin kroppaa kuin mieltäkin seuraavien päivien koitokseen. Tavoitteenamme oli vaeltaa reitti, joka vie Kanderstegista kuuluisan Gastern-laakson poikki alppihostelliin 1850 m korkeuteen, ja seuraavana päivänä yhä korkeammalle yli Lötschen-jäätikön (2680m a.s.) ja takaisin alas Alppien toiselle puolen.
Sunnuntaiaamusella reput oli pakattu, vaelluskengän nauhat kiristetty ja taskussa oli sveitsiläistä suklaata voimia antamaan. Seurasimme vuorilta tulevan joen vartta ja nousimme laaksoon, jonka itse Kofi Annankin on vaeltanut. Niittykukkien keskellä vuorten ympäröimänä matka taittui leppoisasti. Ensimmäisen päivän osuus päättyi tunnin mittaiseen kiipeämiseen laaksosta ylös alppihostellille. Vaellusreiteillä välimatkat on aina ilmoitettu ajassa. Matka ei ehkä metreissä ole pitkä, mutta puolikin kilometriä jyrkällä vuoren seinämää nousevalla serpentiinipolulla on toista kuin tasamaan tallaaminen. Paitsi kiipeäminen ja maisemat, hengästymistä aiheutti myös jatkuvasti oheneva ilma, joka pakotti pitämään lepotaukoja jokaisen kauniin vesiputouksen kohdalla.
Päivän urakka palkittiin ylhäällä. Vuoren rinteessä nökötti alppitalo, navetta ja mökki kerrossänkyineen. Lehmät ja vuohet kiipeilivät rinteellä ja pitkäpartainen isäntä touhusi askareissaan. Näkymät alhaalle laaksoon ja ympäröiville vuorille olivat komeat, laakson vastakkaisella puolella kahden vuoren välissä näkyi jäätikkö, jonka takaa aurinko seuraavana aamuna nousisi. Ehkä koskaan ei ole ruoka maistunut niin hyvältä kuin sinä iltana maistui talon emännän kermainen pekonipasta kuuman piparminttuteen ja omenahillon kanssa. Uni sveitsin armeijan huopien alla maittoi lehmänkellojen kalkatuksen tahdittamana. Viideltä aamulla kömmimme alas sängyistä ja kuistille odottamaan auringonnousua. Aurinko kultasi vuorten huiput ja aloitti nousunsa puoli kuuden jälkeen, ja samaan aikaan nousivat myös pilvet, joiden takaa pilkottavia säteitä hetken ihailtuamme painuimme takaisin aamu-unille. Näissä maisemissa usein luonto tekee päätökset ja ihminen toimii sen mukaan, sen huomasimme myöhemminkin samana päivänä.
Toisena vaelluspäivänä edessä oli kahdeksan tunnin taival. Aamupalalla mysli, leipä, juusto ja itse kirnuttu voi upposivat parempiin suihin ja olimme valmiita valloittamaan ikuisen jäätikön. Ilma oli harmaa ja vuorille oli luvattu ukkosta, mutta kokeneemmat oppaamme arvioivat, että vielä oli turvallista lähteä matkaan. Kiipesimme ylöspäin tunnin verran, kasvillisuus väheni, notkelmissa oli lunta, vesisade alkoi ja sumu lisääntyi. Vuorilla sää vaihtuu nopeasti. Jäätikön jo häämöttäessä ukkonen alkoi jyristä ja salama leimahti edessäpäin. Jäätiköllä on vaarallista ukkosella, koska salamat iskevät helposti vaeltajiin. Liukkailla kivillä kävely ei ole turvallista eikä sumun vuoksi huono näkyvyyskään paranna asiaa. Alhaalla laaksossa näytti paistavan aurinko, mutta yläpuolella sää oli kurja. Niinpä ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin kääntyä takaisin. Harmillista mutta järkevää, luonnonvoimien kanssa ei ole pienellä partiolaisella leikkimistä. Positiivista oli tietenkin, että paluumatkalla kuulimme vastaan tulevilta vaeltajilta jalkapallon MM-finaalin tuloksen päivää aiemmin kuin olimme luulleet. Alaspäin pääsee aina nopeammin, ja iltapäivällä olimme jo takaisin KISC:ssä. Suunnitelmia oli muutettava, ja loppupäiväksi jakauduimme tutustumaan Kanderstegin kylään ja Bernin komeaan vanhaankaupunkiin.
Reissun viimeisiksi öiksi olimme vuokranneet paikallisen partiokolon Stansin kylästä läheltä Luzernia. Ulospäin erehdyttävästi navetalta näyttänyt ”Pfadiheim am Bärgli” kätki sisäänsä lisää kerrossänkyjä, keittiön ja muun tarpeellisen, ja oli oiva tukikohta tutustumisretkille Luzernin kaupunkiin. Katselimme kaunista vanhaa kaupunkia, väistelimme japanilaisturisteja ja tietenkin ostimme linkkuveitsiä. Kävimme katsomassa Edouard Castres´n kuuluisaa panoramaa Saksan-Ranskan sodasta, päivästä helmikuussa vuonna 1871, jolloin Ranskan armeija kenraali Bourbakin johdolla ylitti Sveitsin rajan ja luovutti aseensa. 360 astetta kiertävä panorama oli vaikuttava ja tuntui, kuin olisimme oikeasti olleet keskellä noita tapahtumia. Sveitsin-Ranskan sota oli ensimmäinen, jossa kansainvälinen Punainen Risti perustamisensa jälkeen toimi, ja panoraman yhteydessä oli museo joka kertoi mm. noista tapahtumista. Kävimme tutustumassa myös Glacier Gardeniin eli jäätikköpuistoon, missä opimme paljon lisää jäätiköiden maailmasta. Viimeistään tuolloin oli selvää, että joskus sinne ylös on vielä päästävä, vaikkei se tällä kerralla onnistunutkaan.
Matkan viimeistä iltaa juhlistimme partiokololla salaisen perhereseptin mukaan valmistetulla juustofonduella. Partiomatkoilla tunnelma on aina ainutlaatuinen, niin tälläkin kertaa. Alppimaisemissa silmä ja sielu lepäsivät, lehmänkellot todistivat ainaista kiirettä vastaan ja vuoristoilma sai mielen virkeäksi. KISC:ssa kulttuurien sekamelska valloitti, ja eräs ryhmämme jäsenistä totesikin viisaasti tuollaisen paikan tekevän sitä parasta rauhantyötä. Viikon matkan jälkeen junassa kohti kotia tunnelmat olivat hyvin lähellä tuota kuuluisaa väsynyttä, mutta niin onnellista. Rinkkaa viritellään jo seuraavaa reissua varten..
(Jalasjärven-Peräseinäjoen Kunnallissanomat syksyllä 2004)
